Lieko syynä oma keski-ikäistyminen, mutta huolehtimisen määrä tuntuu lisääntyvän. Joka päivä (ja yö) samoista asioista. Joskus myös eri asioista. Huomaan olevani huolissani pienistä asioista ja isoista asioista. Jäikö sähköliesi aamulla päälle, sammutinko kaikki valot, tuleeko päivällä ukonilma? Löydänkö parkkipaikan läheltä paikkaa, johon olen menossa? Muistinko tehdä töissä kaikki tälle päivälle suunnittelemani asiat? Onko mies tuonut kaupasta kakkutarvikkeet, ei ole kuitenkaan osannut lukea käsialaani tai on vain unohtanut koko asian.
On asioita, joista (ainakin yleisen käsityksen mukaan) pitääkin olla huolissaan. Kuten omasta ja läheisten terveydestä, lapsista ja heidän hyvinvoinnistaan, opiskelu- ja työpaikoista, sen oikean löytymisestä, omista vanhemmista ja heidän selviytymisestään. Puhumattakaan ilmastonmuutoksesta, koronasta, pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta sekä Suomen tulevaisuuden sosiaali- ja terveydenhuollosta.
Lomalaistemme hakemuksista huokuu myös huolet ja huolehtiminen. Huoli perheen yhteisen tekemisen puutteesta, huoli keskinäisen välittämisen vähenemisestä. Huoli terveydestä ja tulevaisuudesta. Huoli siitä, että ei jaksa eikä riitä. Lomalaisten palautteesta taas se, miten tärkeää hengästystauko omista huolista on ollut.
Huolehtiminen lienee ihmiselle ominaista. Ja sille on sijansa. On tilanteita, joissa mieleen ei mahdu muuta kuin huolta. Mutta jos koko ajan huolehtii tai on huolissaan, ei ehdi elää. Ei ehdi haaveilla ja kokeilla uusia asioita. Ei ehdi antaa itselleen mahdollisuutta onnistua ja nauttia saavutuksista, pienistäkin. Vanhan viisauden mukaan asioita ei kannata surra etukäteen vaan vasta, kun siihen on aihetta. Mutta välittää kannattaa, sekä itsestä että muista. Ja ehkä pikkuisen huolehtiakin.
Anne Ylönen
toiminnanjohtaja